Siirry pääsisältöön

Ilmari Kianto: Punainen viiva


Otava 1909
198 sivua

Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty!

Ilmari Kiannon (1874 - 1970) kirjailijakuva on hyvin ristiriitainen. Yhtäältä hän oli köyhän kansan puolestapuhuja ja ymmärtäjä, toisaalta – kansalaissodan myötä – vihaa lietsonut äärinationalisti, joka kehotti surmaamaan punaisten ”naarassudet”, jotta nämä eivät pystyisi enää jatkamaan sukuaan. Tätä taustaa vasten Kiantoa on vaikea pitää empaattisena korpikirjailijana.


Punainen viiva on Ryysyrannan Joosepin (1924) ohella Kiannon tärkein teos. Romaani kuvaa Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisiä eduskuntavaaleja vuonna 1907 ja ”soli-sali-ratin”  leviämistä kurjimpaankin mökkipahaan. Kirjan päähenkilöiksi Kianto on asettanut Korpiloukon mökin asukkaat: Topi Romppaisen, tämän vaimo Riikan ja heidän viisi repalepaitaista lastaan.
 

Topin ja Riikan dialogi on elävää ja sympaattista, vaikka Riikaa painaakin köyhän mökin akan töisevä arki. Ainaista puutetta, nälkää, vilua ja torakoita varsin otollinen maaperä köyhälistön olojen kohennusta ajavalle aatteelle, sosialidemokratialle:
- Soli-sali-ratti! tomahti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa, jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen mahtavan asian edessä.
    Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan korkeudessa!
Uusi ilosanoma ei ehdi Korpiloukon väkeä pelastaa. Kohtalolla, jonka ilmentymät Kianto poimii pohjoisen arkaaisesta luonnosta, on kovemmat panokset käytössä. Asetelma on ajaton ja sen luonnetta korostaa Kiannon paikoin eksistentiaaliseksi taipuva kerronta.

Punainen viiva on yli sata vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen ajankohtainen. Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, vanha maailmanjärjestys ei ole murtunut, päinvastoin: sääty-yhteiskunta tekee uutta tuloaan.



Muualla:
Punainen viiva Kiiltomadon kesäklassikkona

Juhani Ahon arvostelu Punaisesta viivasta
Hesari: Nälkämaan naistenmies

Kommentit

  1. Hieno kirja ja hieno havaintosi "Punainen viiva on yli sata vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen ajankohtainen. Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, vanha maailmanjärjestys ei ole murtunut, päinvastoin: sääty-yhteiskunta tekee uutta tuloaan".
    Jostain syystä en pitänyt tästä lähinnä sen punaisen viivan seurausten jälkeen, oli minusta hieman liian osoittelevaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis oliko mielestäsi romaanin lopun tapahtumat liian osoittelevia vai tuo vertaukseni nykyaikaan? (Joka toki on aika alleviivaava.)

      Suunnittelin lukevani Kiannolta vielä Ryysyrannan Joosepin. Siinäkään nimihenkilölle ei käy kovin kaksisesti.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama