Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012
336 sivua


Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa. 


Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.  

Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa: 


Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattomana mutta tällä puolella jokea ei ollut ehjänä yhtään rakennusta: saksa oli mennessään räjäyttänyt nurin sähköpylväätkin.

Sodan mielettömyyden ja ristiriitaisuuden vertauskuvaksi asetetaan saksalaisten kanssa heilastelleet suomalaisnaiset, joista kenelläkään ei ole hyvää sanaa sanottavanaan. Ojalan joukkue määrätään saattelemaan kahtatoista saksalaisten morsiamena ollutta naista Ouluun tuomittavaksi.

Kapteeni selitti nyt meille isoon ääneen, että naiset olivat saksalaisten jälkeensä jättämiä kenttähuoria, joita vävypojat eivät olleet viitsineet raahata mukanaan, vaikka olivat vannoneet naisille joskus ikuista rakkautta jalkoväliin päästäkseen; meidän tehtävämme oli viedä naiset nyt Ouluun - -

Hyvän ja pahan, oikean ja väärän raja osoittautuu kaikella tavalla suhteelliseksi ja muuttuvaksi. Naiset on sysätty sodan tapahtumien myötä kaksinkertaiseen marginaaliin: ensin heidät hylkäävät saksalaiset, sitten suomalaiset. Tässä mielessä Rauta-antura osuu vähemmän mairittelevaan historiaamme. 

Muualla:

Turun Sanomat

Tsekkaa myös nämä:
Antti Tuuri: Ikitie
Antti Tuuri: Wallenberg

Kommentit

  1. Lopetin juuri tämän lukemisen. Minäkin olen Tuuri-fani, mutta tästä ei tullut suosikkiani. Sen sijaan kirjan sisältö oli vaikuttavaa ja sai pohtimaan erityisesti saksalaisten morsianten asemaa. Eiväthän useimmat tehneet mitään sen kummempaa kuin mitä nuorten naisten ja miesten välillä helposti tapahtuu. Toisaalta ympäristön vihaankin pystyy samaistumaan kun ajattelee poltettua Lappia. Kiehtova, hirvittävä aihe ja ehkä kuitenkin liian vaiettu, vaikka nyt sitä on alettu paljon käsitellä kaunokirjallisuudessa.

    Hieno arvio muuten tämä, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. :) Kylmien kyytimies on mulle se paras ja kiinnostavin Tuurin romaani, jos kohta ei Rauta-anturakaan huono ollut. Kaikkea muuta.

      Lapin sota ja saksalaisten aika Pohjois-Suomessa on nyt jollain tapaa framilla (esim. Ketun Kätilö).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama