Siirry pääsisältöön

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä


Otava 2012
350 sivua
 
Totuus on monesti tarua ihmeellisempää. Se käy ilmi myös Asko Jaakonahon (s. 1982) esikoisromaanista, joka matkaa ajassa 1930-luvulle. Kansalaissodan haavat ovat vielä auki ja kansa sen mukaan kahtia. Lapuanliike on vahvimmillaan. Sen radikaaleimmat kannattajat kyydittävät kommunisteiksi tiedettyjä ja ei-toivottuja poliitikkoja Neuvostoliiton rajalle tai suohautaan.

Romaanin keskushenkilö on Heinäveden kunnallislautakunnan esimies Onni Happonen. Tapahtumia ei kuvata kuitenkaan hänen näkökulmastaan, vaan ne kerrotaan Happosen vaimon Saimin, lapualaismielisen tilallisen Pelkosen ja renkimies Pakarisen suulla. Samanlaista ristivalotustekniikkaa käyttää esimerkiksi Pekka Jaatinen historiallisissa romaaneissaan. Se toimii.

Köyhien puolta pitäneen ja siksi kommunistiksi leimatun Onni Happosen valinta kunnan johtoon ei ole kylän oikeistolaisten isäntien mieleen. Ensimmäiseltä muilutus- ja pieksämisreissulta Happonen selviää pakenemalla, mutta toinen kerta koituu kohtaloksi: hänet ammutaan ja haudataan suohon. 

Kukaan kyläläisistä ei nouse puolustamaan Happosta tai paljasta viranomaisille hänen murhaajaansa. He pelkäävät. Sivullisten puuttumattomuus mahdollistaa tragedian.
     Kurotin auton sisälle, yritin vetää Onnin pois pahasta. Ylioppilas tarttui minua kädestä ja työnsi, mutta kaaduin jälleen sisään. Näin vielä Onnin. Päästä valui veri.
– Täällä ei kommunistin akoilla ole mitään tekemistä!
     Joku veti minut taakse. Ylioppilas paiskasi oven kiinni, sormet jäivät väliin. Jumalauta sitä kipua. Hiukset tulivat silmille ja suuhun, auto lähti. Yritin juosta perään, mutta kaaduin. Kasvot iskeytyivät soraan. Ihmiset juoksivat ohi. Yritin huutaa apua, suusta tuli vain pihinä. Hakkarainen ja Karvinen tulivat nostamaan minut pystyyn.
Jaakonaho tuo voimallisesti esiin lapualaisliikkeen ääripaatoksen ja julmat otteet, joiden kautta ajan aatteiden vastakohtaisuus korostuu. Kolmikymmenluvun maalaiselämää ja arjen askareita vasten peilattuna se tuntuu miltei uskomattomalta. Ei ole hirvittävän kauan ajasta, jolloin Suomessakin saattoi päästä hengestään poliittisen vakaumuksensa tähden. Tästä Onnemme tiellä muistuttaa.

Martti Issakainen on kirjoittanut tapauksesta tietokirjan Happosen kyyditys (2010). Ei vanhene koskaan -rikosdokumenttisarjassa käsiteltiin tapausta vuonna 1997.

Muualla:
Aamun kirja
Hesarin arvostelu
Kaiken voi lukea
Amman lukuhetki
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Erja Metsälä15. joulukuuta 2012 klo 12.23

    Sinulle on Erjan lukupäiväkirjassa tarjolla tsemppiä ja tunnustuksia :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m
4 kommenttia
Lue lisää

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m
4 kommenttia
Lue lisää

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin
Lähetä kommentti
Lue lisää