Siirry pääsisältöön

Eeva Rohas: Syvä pää


Otava 2012
240 sivua

Puu ei tule Fannyn mieleen, vaikka juuri sitä valmentaja oli käskenyt ajatella. Tyttö kauhoo vettä ja tekee potkut niin kuin on opetettu, mutta latvan kauneimman kävyn sijasta hän ajattelee altaan täyteen lumpeita. Valkoiset kukat kelluvat vedessä suurten pettävien lehtien keskellä. Sormi hipaisee jo kukan terälehteä, mutta samassa kukka uppoaa. Hän venyttää seuraavan vedon vielä pitemmäksi, jotta yltäisi paremmin, mutta taas hän myöhästyy. Kukat katoavat, yksi toisensa jälkeen, kunnes tytön tyhjä käsi osuu altaan päätyseinään.
Joskus todelliseen kirjahelmeen törmää yllättäen, kenenkään suosittelematta tai arvosteluja lukematta. Eeva Rohaksen (s. 1982) Syvä pää oli minulle juuri tällainen odottamaton, mutta sitäkin ilahduttavampi tuttavuus. 

Romaani alkaa Fannyn, nuoren uimarilupauksen tarinalla. Seuraavassa luvussa tutustutaan Susanneen, kolmikymppiseen naiseen, jonka kirjallisuuden opinnot ja tutkielma Kultasuu-teemasta P. Mustapään runoudessa ovat jääneet kesken. Kolmas luku esittelee Fannyn isän, eläinlääkärinä työskentelevän Janin. Fannyn äiti on kuollut, ja Jan asuu kaksistaan tyttärensä kanssa.


Vahvimmin ja mielenkiintoisimmin kolmikosta nousee esiin Susanne, joka korvaa jumittuneen elämänsä tyhjiön hoivaamalla oikeaa ihmisvauvaa muistuttavaa reborn-nukkea. Susanne kaipaa omaa tilaa, mutta ei uskalla ottaa ratkaisevaa askelta etenkään kun takertuva äiti pitää sairauksiinsa vedoten hänestä lujasti kiinni. Susanneen kätkeytyy jotain salattua, mutta mitä, sitä ei paljasteta kuin vasta kirjan lopussa. Rivien väleistä on kuitenkin aistittavissa, ettei kaikki ole kohdallaan.


Toinen tärkeä henkilö on lapsuuden ja aikuisuuden rajalla tasapainoileva Fanny. Hän haaveilee menestyksestä uimarina ja on salaa ihastunut valmentajaansa. Myös hän etsii omaa tilaansa ja tapaa olla – muiden hyväksymänä ja tukemana.


Fannyn, Susannen ja Janin kohtalot tuntuvat pitkään jokseenkin erillisiltä. Lopun huipentumassa ne kietoutuvat yhteen. Romaanin kokonaisuus on huoliteltu ja sen rakenne toimii hyvin. Samankaltaista psykologista tarkkanäköisyyttä ja mentaalitunnelmaa tunnistan Pauliina Vanhatalon Korvaamattomasta (2012).


Syvä pää tuntuu sanovan: kurota eteenpäin, älä anna periksi.

Muualla:
Hesarin arvostelu
Kiiltomato
Parnasso


Kommentit

  1. Tämäkin on sillä piiitkällä pitäisi-lukea -listalla :) Kiva arvio.
    Entisenä uintivalmentajana uimariteemat kiinnostavat ihan vahingossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki eivät ole tästä tykänneet. Esim. Aamulehden kriitikon mukaan lukija jätetään tyhjän päälle: http://www.aamulehti.fi/Kirjat/1194730385738/artikkeli/eeva+rohas+syva+paa.html

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama