Siirry pääsisältöön

Tapio Koivukari: Käpykaartilaiset


Johnny Kniga 2013
220 sivua


Jatkosodan alkaessa 1 500 miestä jäi saapumatta asepalvelukseen, kertoo Wikipedia. Käpykaartilaiset on kuvaus tästä sota-ajan lieveilmiöstä. Osa karkureista oli traumatisoitunut talvisodassa ja yksinkertaisesti pelkäsivät sotaa, osalle kysymys oli taas ideologisesta ja poliittisesta valinnasta: sota Neuvostoliittoa vastaan koettiin hyväosaisten ”fasistisyökäreiden” hankkeena, josta työläisten oli parasta pysytellä erossa. ”Kelpaavat työläisetkin suojeluskunnantalolle, kun sotaan täytyy lähteä.”


Lounaissuomalaiseen maalaispitäjään sijoittuvan tarinan keskiössä ovat virkaintoinen nimismies Ruuben Tammivaara ja metsään sotarintaman velvoitteita piiloutuva Einari Takavainio aatetovereineen. Sisällissodan kahtiajako on vielä selvästi näkösällä, ja paikoin mieleen nousee Asko Jaakonahon viime vuonna ilmestynyt romaani Onnemme tiellä, jossa kuvataan Lapuanliikkeen mahtiaikoja.


Sotakarkureiden perheet saavat kantaa miesten tekemästä valinnasta kovan hinnan: vaimojen on selvittävä maatilan raskaista töistä yksin, ansioita ei tule mistään, kyläyhteisö hylkää, virkavalta kovistelee tuon tuostakin. 


Käpykaartilaistenkaan kohtalo ei ole häävi, kun lyhyeksi ”kesäsodaksi" uumoiltu sota pitkittyy ja ruokavarat hupenevat. Keskinäisiltä kahnauksiltakaan ei vältytä. Metsän siimeksessä piilottelu kysyy nokkeluutta ja sitkeyttä – paikoin ollaan jopa kiantomaisissa tunnelmissa:
Mutta koivupa on semmoista, että se palaa vaikka vähän märkänäkin, palaa sihisten ja pienellä liekillä, mutta palaa kumminkin... samanmoista kuin pieneläjän sitkeys, jos ei ole jotain, niin ollaan ilman.
Koivukari ei ota kantaa karkureiden puolesta, ei liioin vastaan. Näin vain tapahtui. Sinällään tylsästä korsussa kykkimisestä ja piilottelusta romaani kertoo vaihtelevasti, jännittävästikin, vaikka lopputulema on toki alusta saakka selvä. 

Aikakauden ja miljöön Koivukari osaa kuvata ihailtavan taidokkaasti, ja Käpykaartilaiset onkin oivallinen esimerkki kaunokirjallisuuden kyvystä tehdä historiasta elävää. Metsä vertautuu johonkin pientä ihmistä suurempaan, se tarjoaa tuen ja turvan "suuressa sylissään", kun olosuhteet äityvät sietämättömiksi.


Toisaalla:
Aamun kirja
Annelin lukuvinkit
Hesari

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama