Siirry pääsisältöön

Tiina Raevaara: Laukaisu


Paasilinna 2014
120 sivua

Kun kirjan aiheena on perhesurma, ei se houkuttele lukemaan. Laukaisu ei tarjoa lupausta onnesta ja mielenrauhasta tai levollista tuokiota fiktion parissa. Mutta jotain muuta se tarjoaa. Lukuelämyksenä se on voimakas ja todentuntuinen: väsymyksen ja ahdistuksen voi tuntea luissaan, samoin aavistuksen siitä miksi kaikki meni kuten meni. 


Romaani kuvaa yhden päivän tapahtumia yhdellä, intensiivisesti etenevällä luvulla. Keskiössä ovat Pauliina, Kerkko ja heidän esikouluikäiset kaksoistyttärensä. Pauliinan ja Kerkon suhde on väljähtynyt jo vuosia sitten, ja he kumpikin ovat masentuneita, kyvyttömiä auttamaan itseään saatikka toisiaan. Kodistakin on tullut haiseva läävä, unelmista syöksykierre, kaiken nielevä musta aukko.

Kertojana toimii Pauliinan vanha luokkakaveri, joka on joutunut sattumalta  osalliseksi tapahtumiin juuri tuona kuvattuna, onnettomana päivänä. Välillä kertoja puhuttelee lukijaa ja tuo tarinan näin lähelle. Kerrotun tarinan oikeutusta ja moraaliakin pohditaan: voiko tällaisesta asiasta ylipäätään kirjoittaa?


Jokainen perhe ei todellakaan ole onneton omalla tavallaan. Vaikka tragedia on yksityinen, on sen syntyperä aina tavalla tai toisella sidoksissa tähän yhteiseen todellisuuteen, jossa me kaikki elämme. Näin minä tulkitsen Laukaisua, jonka murhenäytelmä on kaunokirjallisesti taiten rakennettu. Sekä yksityiskohdissa että kokonaisuutena se todistaa kirjoittajansa vankasta ammattitaidosta. Silti taidan lukea seuraavaksi jotain kepeämpää.

 

Toisaalla:
Eniten minua kiinnostaa tie
Järjellä ja tunteella
Aamun kirja


Kommentit

  1. Luin tämän juuri, ja oli tosiaan voimakas lukuelämys. Hieno kirja, mutta seuraavaksi jotain kevyempää.

    VastaaPoista
  2. Rakenne ja sisältö toimivat Laukaisussa hienosti yhteen, mutta mitään hyvän mielen kirjallisuutta se ei ole.

    VastaaPoista
  3. Jokainen perhe ei ole onneton omalla tavallaan - hyvin sanottu. Tämä kirja toi ansiokkaasti esiin ennusmerkkejä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama