Siirry pääsisältöön

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö


Like 2014
280 sivua


Pidän Jarno Mällisen esikoisromaania jokseenkin onnistuneena: mustaa huumoria ja absurdeja juonenkäänteitä jäntevästi paketoituna. Hyvä hyvä. Niinpä hommasin myös hänen toisen kirjansa tuoreeltaan käsiini, mistä kiitos Likelle. Kirjaston kautta uutuusteoksia saa odotella hyvinkin kuukauden päivät.


Hiekkaan piirretty hirviö alkaa lupaavan vinksahtaneella miljöökuvauksella. Mieleen muistuu Erno Paasilinna ja hänen satiirinsa pohjoisesta maaseutukaupungista. Samaa henkeä ja asennetta näissä on: 

Raajarikkoista talonemäntää muistuttavan maamme vyötärön tienoilla, turpeaksi takamukseksi levenevän alaruumiin sekä pieneen päähän ja kuivettuneeseen kädentynkään johtavan ylävartalon rajaseudulla sijaitsee 0:n kaupunki. Meren hylkäämälle jättömaalle kasvaneen yhdyskunnan alati kehittyvä rakennuskanta levittäytyy laajana ja matalana tasaisessa maastossa, josta törröttävät kirkontorni ja tehtaanpiippu muistuttavat toisinaan esiin putkahtaneista inhimillisistä ylentymispyrkimyksistä.

Mällinen tarkentaa näkökulmansa 0:n valtalehden toimitukseen ja sen erehdyksessä tähtireportteriksi kohotettuun Herkko Heimoon, joka vaikuttaa kyllä enemmänkin yksinäiseltä runkkarilta kuin määrätietoiselta toimittajalta. Ja aikamoisessa ahdingossa hän onkin, sillä lehden uusi, alati huuliaan rasvaileva päätoimittaja osoittautuu jo kättelyssä vallanpitäjien kätyriksi, ja Palvelijan levikki laskee kuin lehmän häntä, vaikka avojalkaiseksi 0:laiseksi halajava päätoimittaja tekee kaikkensa kääntääkseen käyrän nousuun.

Tunnelma toimituksessa on sekava ja sen ainoiksi pysyviksi elementeiksi osoittautuvat Herkon fyysinen kaipuu naispuolista kollegaansa kohtaan ja vessassa vellovat eritteet, jotka ovat tuttuja jo Kieroonkasvukertomuksen paisutellusta inhorealismista. Jos Hirviö olisi väri, olisi se eittämättä paskanruskea – keltaisista kansipapereista huolimatta.


Romaanin kantavana voimana on parodian ja groteskin muotoon puettu kritiikki pikkukaupungin ummehtunutta ilmapiiriä ja sen kieroutuneita valtarakenteita kohtaan. Punainen lanka löystyy kuitenkin flegmaattisesti ja tarina jää junnaamaan tai rönsyilee merkityksettömästi, mikä tietenkin toisaalta korostaa kaikesta kuvatusta huokuvaa asennetta: elämä on syvältä. Parhaimmillaanhan tällaisista aineksista syntyy vaikkapa legendaarisen brittisarjanThe Officen inspiroimaa myötähäpeän ja kuvotuksen sävyttämää mielipuolista naurua.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m