Siirry pääsisältöön

Marjane Satrapi: Pistoja



Like 2010
134 sivua
Suom. Taina Helkamo


Sairaana ei jaksa paneutua tiiliskiviromaaneihin, mutta lukemattakaan ei malta olla niin kauan kuin vain henki pihisee. Niinpä valitsin lentsupäivän ratoksi vanhan suosikkini, Marjane Satrapin hykerryttävän sarjakuvaromaanin Pistoja, joka on tekijältään kolmas suomennettu teos. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten ole lukenut Satrapin Persepolista, joka lienee saanut jo jonkinlaisen klassikon aseman.


Miehet, rakkaus, seksi ja naisen oikeus hallita elämäänsä. Siinä teemat iranilaisnaisten teehetkeen ja muisteloihin, jotka ovat toisinaan traagisia, mutta eivät vailla toivoa. Päivällistä seuraava juttelutuokio on naisten omaa tilaa ja aikaa, jolloin voi vapaasti  tuulettaa sydämeltään intiimejäkin asioita. Näin Satrapi luo eräänlaisen salatun näkymän teheranilaiselämään, jota ei uutisista tai ajankohtaisohjelmista löydä.


Eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna jotkut naisten kertomat tarinat tuntuvat jopa pöyristyttäviltä. Vai miten pitäisi suhtautua 13-vuotiaan tytön naittamisesta 69-vuotiaalle vanhukselle? Ajatuskin puistattaa. Onneksin Parvin onnistuu pakenemaan tätinsä luokse, joka on leski ja saa siten toimia oman päänsä mukaan. 


Kirjan nimi avautuu moneen suuntaan: käsitöihin, naisten pisteliääseen sanankäyttöön ja niihin pistoihin, joita naiset laitattavat alapäähänsä ollakseen neitsyitä. Ylipäätään Pistojen osuvuus perustuu sen kontekstin kahtiajakoisuuteen, jossa nämä tarinat kerrotaan. Islamilainen yhteiskunta edellyttää naiselta ehdotonta nöyryyttä ja kuuliaisuutta miehelle, mutta virallinen ulkokuori on vain pintaa. Elämä voi olla myös jotain aivan muuta, kuten Satrapi osoittaa. 


Piirrostyyliltään Pistoja tavoittelee tarinoiden inspiroivan juoruilevaa tunnelmaa. Pienillä viivoilla luodaan ilmeikkyyttä, eikä varsinaisia sarjakuvaruutuja ole. Viehätyin erityisesti sekä kuvissa että tekstissä ilmenevästä huumorista, jonka kannattelee vaikeidenkin asioiden ylitse. 





Toisaalla:

Lukeminen.fi
kujerruksia
La petite lectrice

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama