Pohjoinen 1994
216 sivua
Antti Tuurin mittava tuotanto sisältää kaunokirjallisten teosten lisäksi dokumenttiteoksia, erilaisia historiikkeja, elämäkertoja, matkakertomuksia ja mm. elokuvakäsikirjoituksia. Jokivarsien kansa sodassa on haastatteluaineistoon pohjautuva, Pohjois-Pohjanmaan ihmisten kertomus sotavuosista: talvisodasta, välirauhan ajasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta. Kansilieve kertoo kirjan saaneen alkunsa iiläisten veteraanijärjestöjen aloitteesta.
Muutaman rivin ja korkeintaan parin sivun mittaisista katkelmista syntyy sotien vaiheita noudattava, kronologinen kokonaisuus. Kirjan lopussa on lista kaikista kirjaan haastatelluista, mutta mistään ei käy ilmi, kuka minkäkin tarinan on kertonut. Kerrontaratkaisu vaatii hieman totuttelua, mutta yhdessä muistikuvista muodostuu autenttinen ja vivahteikas todistus sodanaikaisesta elämästä. Kotiseutu on läsnä rintamallakin: ”Tunnussana meillä oli Bio Kiistola”.
Mikään urotekojen ylistyslaulu JKS ei ole, vaikka niistäkin tietenkin kerrotaan. Politiikkaa tai laajoja linjauksia tärkeämmältä tuntui se, että oli selvinnyt hengissä. Myös kotirintamaa kuvataan: Pienen tytön koulupäivä keskeytyy, kun opettaja kertoo, että sota on syttynyt ja kaikkien pitää lähteä kotiin. Saksalaissotilaat maksavat syömisistään, mutta suomalaiset varastavat käsilaukun, jossa kertoja on säilyttänyt rahojaan ja vähiä korujaan evakkoon joutumisen varalta. Monessa kertomuksessa toistuvat evakkoon lähtemisen tunnelmat.
Yksi liikuttavimmista tarinoista kertoo hevosen paluusta sodasta kotiin:
Meiltä oli hevonen koko jatkosodan ajan armeijassa, se oli aluksi iiläisen komppanianpäällikön, kapteeni Arimon ratsuna. Arimo kaatui heti Kiestingissä jatkosodan alussa, mutta hevonen soti koko jatkosodan ja vielä saksalaisia vastaan Lapissa. Hevosmies kertoi sitten, että kun he tulivat pohjoisesta, niin meidän hevonen oli ruvennut katselemaan kaikkia merenrannalle päin lähteviä tienhaaroja hyvin tarkasti, ja meidän tienhaarassa se lähti laukkaamaan ja juoksi suoraan portaiden eteen ja hirnui kovasti. Ei siltä ollut koti unohtunut.
Kommentit
Lähetä kommentti