Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Otava 2015
93 sivua

Olipa onni, että pisaratomaatit itkivät tämän runokirjan päälle. Jouduin korvaamaan sen kirjastolle ja sain turmeltuneen teoksen itselleni. Nyt voin palata Juuli Niemen valloittaviin säkeisiin milloin vain. 

Niemen edellisten teosten tapaan Tuhannen tyttärenkin keskiössä ovat tytöt. Kertojana toimii katraan kuopus, vilpitön ja ihmisten hyvyyteen sinnikkäästi uskova ”koko maailman pikkusisko”. Vaikka vanhempien polut erkaantuvat, niin tyttäret pitävät yhtä ja tästä yhteisöllisyydestä muodostuu koossapitävä voima. Veljiä näillä siskoilla on vain yksi.

Toiset siskot tiesivät tietenkin paremmin
mutta eivät kertoneet kenellekään
että kukkien sisko oli puheväleissä kuun kanssa
että heinäkuun herkimmät ruusut kasvoivat
hänen korviensa takaa.

Lyhytproosasta lyriikkaan vaihtelevan runoelman tunnelma varioi leikittelevästä sentimentaaliseen, nostalgisesta riehakkaaseen. Monesta kohdin pilkistävät satujen hyvät ja pahat arkkityypit. ”Pienin sisko rakastaa aina eniten / kaikkea sitä, minkä jokainen kasvaessaan kadottaa.” säkeillä alkavaa Taloa seuraa hulvaton proosakatkelma Meidän perheen autot:

Meidän perheellämme on ollut monta autoa. Ihan ensimmäinen oli vihreä lada, joka oli minulle ja siskoille erityisen rakas. Auto leimasi meidät koulussa kommunisteiksi ja köyhiksi, eikä takapenkillä ollut turvavöitä, joten olimme vapaita ja kolhuilla kuin kaikki neuvostoliittolaiset. Taputimme meidät ohittaville autoilijoille, kunnes isä sanoi, että muut autoilijat luulevat sitä sarkasmiksi ja äiti sanoi, ettei lapsi ymmärrä tuollaista puhetta jolloin isä huusi, että istutte oikeinpäin ja ootte hiljaa. Sitten lada katosi. En tiedä mihin.

Arjen hetket ja ikiaikaisuus ovat rinnatusten. Naiseuden, mieheyden ja ylipäätään ydinperheen myyteistä puristetaan viimeisetkin mehut, kun äiti jakaa persettä ja isoäiti ei hoivaa, vaan valehtelee muuttavansa Ibizalle. Ruumis ja mieli ovat yhtä. Polut ihossa tai hopeiset hiukset tai kertovat enemmän elämästä kuin muistot, jotka ovat aina epävarmoja, kunkin omasta näkökulmastaan tavallaan muistamia.

Kaiken yllä lepää mysteeri: jotain jää salaisuudeksi, kaikkea ei pysty muistamaan tai selittämään, vähiten kai omaa itseään, sillä ”ihmisen keskelle on aina liian pitkä matka”.


Toisaalla:
Kiiltomato
Yhtä sun toista