Siirry pääsisältöön

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto


Minä maistoin Joenjoen vedestä veren ja raudan maun. Siitä tiesin, että pirkkalaiset olivat matkalla kyläämme ja he olivat jo lähellä. 

Pajulinnun huuto jatkaa Päivi Alasalmen edellisen romaanin, Joenjoen laulun, tarinaa. Eletään vuotta 1525. Soruia on synnyttänyt pirkkalaisen Kaukomielen lapsen ja perustanut perheen Matten kanssa. He eivät saa elää kuitenkaan rauhassa, sillä pirkkalaiset palaavat turkisten ja kullan houkuttelemina. He tuovat mukanaan myös kristinuskon ja Hiesuksen, ”osattomille taivaan valon”, kuten munkki Tuomas asian ilmaisee, vaikka saamelaisilla on vahva luonnonusko ja luonteva yhteys niin ympäröivään todellisuuteen.


Yhteentörmäys pirkkalaisten kanssa on väistämätön ja Soruia on päällikön tyttärenä erityisasemassa. Hän on myös osaltaan syyllinen siihen, että pirkkalaiset ovat löytäneet heidän kylänsä. Soruia saa isältään näkijän sormuksen ja hänen kykynsä lukea enteitä ja aavistaa tulevaa voimistuvat. Hänestä kasvaa näkijä ja tietäjä, vaikka yleensä tämä rooli on avoinna vain miehille. Näkijän taidot kulkevat suvussa ja Soruian isä on perinyt ne omalta isältään.


Saamelaisten luonnon kanssa yhtä oleva elämäntapa ja uskomukset nousevat vahvasti esille, kun Soruia kertoo elämästään. Pääkipuun auttaa, kun nyitään hiuksista ja kurkkutautiin pitää keittää lääkesammakkoa maidossa. Mahtavan luonnon rinnalla ihmisen on kuitenkin pinnisteltävä tosissaan, jotta kyläyhteisö selviää talven ylitse. Oikeastaan ihminen on osa luontoa ja tämä ajatus toistuu romaanissa sekä juonen että kielen ja vertauskuvien tasolla:



Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän hetkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois. Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenen henki. - -

Jos pidit Joenjoen laulusta, pidät varmasti Pajulinnustakin. Tämä saamelaissaaga, jonka oletan saavan vielä jatkoa, on ehdottomasti parasta Alasalmea. Se tuo saamelaisen kansanperinteen ja kulttuurihistorian nykypäivään kaunokirjallisen luonnikkaasti ja vaikuttavasti.


 

Gummerus 2015
286 sivua



 

Toisaalla:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kommentit

  1. Tämä oli hieno ja pidin Joenjoen laulusta ja tästä vielä enemmän.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama